8 kirjaa keväältä/kesältä

Olen lukenut tänä vuonna vähemmän kuin aikoihin, mutta muutama kirja on jäänyt kuitenkin vahvasti mieleen. Tässä siis muutama sana niistä (ja muut tänä vuonna lukemani kirjat näkee vaikka täältä, jos kiinnostaa).

19473825990_aa2cb0f414_o

 Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia 
“Jo niihin aikoihin alkoi kaupunkimme vajota yhä syvemmälle iltahämärän krooniseen harmauteen, ja sen reunoille kasvoi varjon hilsettä, untuvaista hometta ja raudanväristä sammalta.”
★★★★

Pääsykoekirjaan rakastuminen kuulostaa aika absurdilta ajatukselta, mutta näin kävi. Antaisin siis ennemminkin 4,5/5 tähteä, mutta en löytänyt mistään puolikasta tähtisymbolia.
Bruno Schulzin maaginen realismi ja metaforilla leikittely on ehkä hienointa kirjallisuutta, mitä olen ikinä lukenut. Vaikka tarina (jos tästä nyt sellaista edes pystyy löytämään) ei ollut niin tärkeä kuin monissa muissa kirjoissa, on kirjoitustyyli niin käsittämättömän hieno, että se oikeasti mykistää.
Tästä on vaikea antaa juonitiivistelmää, koska varsinaista juonta ei edes ole, aikakäsitys on syklinen ja kaikki tapahtumat ovat tavallaan metaforia jostain syvemmästä.
Suosittelen tätä niille, jotka jaksavat lukea vaikeita, toisiinsa kietoutuvia metaforia sivukaupalla ja arvostavat kaunista kieltä.
+ Erityismaininta upeasta suomennoksesta, huh!!! Harvoin näkee näin tyylikästä työtä.


 Vladimir Nabokov: Lolita 
“Lolita, light of my life, fire of my loins. My sin, my soul. Lo-lee-ta: the tip of the tongue taking a trip of three steps down the palate to tap, at three, on the teeth. Lo. Lee. Ta.”
★★★★★

Lolita oli varmaan viisi vuotta mun to-read -listalla ennen kuin vihdoin sain sen luettua, ja olen oikeastaan ihan iloinen, että en silloin 15-vuotiaana lukenut tätä. Puistattavan hieno kirja, jossa pelottavinta on se, että jotenkin tarinan edetessä alkaa tavallaan ymmärtää sairaan ihmisen motiiveja (vai olenko ainoa, jolle kävi näin?). Siis tykkäsin tästä ihan hirveästi, vaikka elokuvan jälkeen vähän ihmetytti tarinoiden erilaisuus.
Tämä on siis tarina keski-ikäisen miehen rakkaudesta ja intohimosta 12-vuotiaaseen Lolitaan. Epäilin pitkään, etten pystyisi lukemaan tällaisesta aiheesta, mutta taitavasti kirjoitettu tarina oli kaikessa inhottavuudessaan kuitenkin siedettävää luettavaa.

19473779528_61e384f386_o

 Anthony Doerr: All the Light We Cannot See 
“Open your eyes and see what you can with them before they close forever.”
★★★★★

Tätä hypetettiin vuoden 2014 parhaaksi kirjaksi, ja ihan syystä! Kuvailisin tätä pelottavan täydelliseksi kirjaksi, koska kaikki vaan toimii niin hyvin. Jotenkin jäi karvas maku suuhun tästä, koska sain taas vähän perspektiiviä haaveeseeni..... (eli suomeksi: miten kirjoittaa näin täydellinen kirja????) Tämä ei kuitenkaan noussut sellaiseksi henkilökohtaiseksi lempikirjaksi jota hehkutan kaikille, mutta todella hieno kirja siitä huolimatta.
All the Light We Cannot See kertoo kahdesta nuoresta, joiden tarinat yhdistyvät vähitellen. Toinen nuorista on Marie-Laure, Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän sokeutunut tytär, toinen taas Werner, saksalaisessa orpokodissa kasvanut poika, joka kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Sodan syttyessä Marie-Laure ja hänen isänsä pakenevat Saint-Malon kaupunkiin mukanaan museon arvokkain jalokivi ja Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan yksikköön samaan kaupunkiin.


 Richard Siken: War of the Foxes 
“Your body told me in a dream it's never been afraid of anything.”
★★★★★

Voi Siken minkä teit taas. War of the Foxes ei ole ihan niin henkeäsalpaavan täydellinen kuin samaisen runoilijan debyyttikokoelma Crush, jonka voisin lukea vaikka kerran viikossa ja ällistyä sen hienoudesta joka kerta. Mutta War of the Foxes on kuitenkin täynnä niitä henkeäsalpaavia lauseita. Se ei ole niiden jatkumoa kuten Crush, mutta niitä on silti paljon (esimerkiksi tuo lainaus tuossa ylempänä oli juuri sellainen hieno hetki, huh!!).
Runoissa käsitellään esimerkiksi luomiseen ja olemassaoloon liittyviä kysymyksiä maalaustaide- ja lintumetaforien kautta, mutta en oikeastaan näe järkeväksi sen tarkempaa selitystä. Lukekaa itse.

19048043333_0d10536d06_o

 Donna Tartt: The Goldfinch 
“You can look at a picture for a week and never think of it again. You can also look at a picture for a second and think of it all your life”
★★★★★

Mua pelotti hirveästi tämän lukeminen, koska Tarttin The Secret Historyhan tunnetusti on mun lempikirja ja tästä oli siis kovat odotukset. Ei missään tapauksessa mitään siihen verrattuna (ainakaan mun mielestä), mutta hieno kirja siitä huolimatta! Ei vaan mikään henkilökohtainen suosikki.
The Goldfinchin päähenkilö Theo Decker mennettää äitinsä 13-vuotiaana taidemuseon räjähdyksessä ja joutuu asumaan Las Vegasiin isänsä hoiviin, joka ei ole pitänyt heihin mitään yhteyttä aikoihin. Theo varastaa museosta arvokkaan maalauksen vanhan, kuolevan miehen pyynnöstä, ja se johtaa hänet vuosia kestäviin vaikeuksiin.
Tykkään hirveästi Tarttin kirjoitustyylistä ja arvostan suuresti sitä, että tämän kirjan eteen on selvästi tehty paljon töitä.


 Barbara Kingsolver: The Poisonwood Bible 
“Don’t try to make life a mathematics problem with yourself in the center and everything coming out equal. When you’re good, bad things can still happen. And if you’re bad, you can still be lucky.”
★★★★

The Poisonwood Bible on viiden erilaisen naisen selviytymistarina Belgian Kongossa. Yhdysvaltalainen lähetyssaarnaaja Nathan Price vie perheensä Belgian Kongoon vuonna 1959. Miehensä varjoon jäänyt äiti Orleanna, itsekeskeinen Rachel, isää ihannoiva Leah ja tämän poikkeuksellisen älykäs mutta sulkeutunut kaksoissisar Adah sekä viisivuotias Ruth May kertovat omat tarinansa vieraalla maaperällä, jossa kotoa mukana tuodut tarvikkeet osoittautuvat alle vuodessa täysin käyttökelvottomiksi.
Tämä on hieno ja eheä tarina isän fanaattisen uskonnollisuuden vaikutuksesta muun perheen elämään ja Kongon itsenäisyystaistelusta Belgian siirtomaahallitusta vastaan.

19811624520_2b374a470b_o

 Madeline Miller: The Song of Achilles 
“I could recognize him by touch alone, by smell; I would know him blind, by the way his breaths came and his feet struck the earth. I would know him in death, at the end of the world.”
★★★★★

Tuntuu että sanat ei riitä kuvaamaan tätä kirjaa.
The Song of Achilles on uudelleenkerronta Iliaasta (vaikka luin tämän englanniksi käytän nyt suomennettuja nimiä, koska tuntuisi tyhmältä sekoittaa suomea ja englantia...), mutta siinä käsitellään kyllä jo Troijan sotaa edeltäneitä tapahtumia eikä vain kymmenvuotisen sodan viimeisiä viittäkymmentä päivää.
Madeline Miller on keskittynyt Akhilleuksen ja Patrokleen väliseen suhteeseen ja tätä on kai haukuttu fanfictioniksi, mutta ainakin muhun upposi ihan täysin (en kyllä ole lukenut Iliasta, että en ehkä ole paras arvioimaan). Mutta siis: en ole pitkään aikaan itkenyt kirjan takia, mutta tän jälkeen istuin puoli tuntia täristen ja kyyneleitä nieleskellen ulkorappusilla.
Nousi muuten lempikirjoissani heti The Secret Historyn jälkeiselle sijalle.


 Emma Juslin: Frida ja Frida 
“Puhuimme harvoin itsestämme. Ne, jotka ovat ajaneet itsensä maanpakoon, eivät puhu itsestään. Sellaiset jotka ovat nurjien olosuhteiden vuoksi lähteneet pakolaisiksi omasta itsestään.”
★★★★

Äiti on yrittänyt suositella tätä kirjaa mulle varmaan kaksi vuotta, mutta olen joka kerta vedonnut omassa kirjahyllyssäni odottaviin lukemattomiin kirjoihin. Nyt olen kuitenkin päättänyt sivistää itseäni myös kotimaisella kirjallisuudella niin päätin vihdoin tarttua tähän.
Frida ja Frida kertoo seitsenlapsisesta maaseudulla asuvasta perheestä vuorotellen kahden tyttären näkökulmasta. 13-vuotias Selma kärsii kodin räjähdysherkestä ilmapiiristä, vanhin tytär Irina on muuttanut Ranskaan opiskelemaan taidetta ja maalaamaan. Irina tutustuu Ranskassa Fridaan, jolla on sama nimi kuin hänen idolillaan Frida Kahlolla. Irina ja Frida rakastuvat, mutta juhannusvierailu Suomeen ei suju ongelmitta.
Emma Juslinin kieli on harvinaisen kaunista ja kekseliästä (ainakin suomeksi käännettynä, alkukieli on siis ruotsi) etenkin Irina-luvuissa. Mulla on ikuinen heikko kohta taiteilijaelämälle ja vaikeille aiheille, joten ei mikään ihme että tykkäsin tästä.


 Kertokaa teidän lempikirjat tältä kesältä! Oon lukenut nyt muutaman päivän Pentti Saarikoskea ja alan vakuuttua yhä enemmän siitä että Pentti on mun suurin kirjallinen esikuva. 

MUSIC (JULY 2015)

julymusic1

julymusic2

julymusic3

julymusic4

julymusic5

julymusic6

julymusic7

julymusic8

julymusic9

julymusic10

julymusic11

julymusic12

Kuvat
tumblr

i'll cry to the end

19579919892_a69722c2ff_o

alikulkutunnelin särisevä valo saa olon kotoisaksi,
mutta samalla pelottaa,
koska täytyy kävellä nopeammin irrottautua todellisuudesta ja sulkea silmät,
kevyitä  a s k e l e i ta

18958750414_8ff5a4a95f_o

olen ikävöinyt vuosien takaisia kesäöitä ja sitä miltä näytit tupakansavun läpi,
yrittänyt hyväksyä että en enää jaksa tai osaa olla sellainen kuin ennen,
vaikka oikeastaan kaikki oli silloin paljon vaikeampaa,
mutta tiesin kuinka  e l ä ä

19579956852_0c523ed7c2_o

ketjureaktiona alkanut laskuhumalan tavoittelu avonaisen ikkunan edessä,
inspiraatio; siis kirjoitan kirjoitan kirjoitan vaikka ahdistaisi
olenhan loistava,
a i n o a

Näyttökuva 2015-07-10 kello 23.45.13

failure


En päässyt opiskelemaan.
Sain valintakokeesta 82/100 pistettä, mutta tänä vuonna pisteraja jostakin syystä nousi ihan käsittämättömiin lukemiin. Viime vuonna se oli 66/100, tänä vuonna 90/100.
Turha tietysti takertua tähän sen enempää, mutta suoraan sanottuna ärsyttää, koska ainakin vuosina 2009-2014 olisin päässyt näillä pisteillä sisään kevyesti.

Nyt yritän päättää haenko ensi vuodeksi Oriveden kirjoittajalinjalle, Kauniaisten Työväen Akatemiaan vai suoritanko vain Avoimessa yliopistossa kursseja.

Oikeastaan voisi sanoa, että ylitin itseni, vaikka tässä nyt kävikin näin. Pääsykoe meni nimittäin niin paljon paremmin kuin olisin ikinä voinut edes kuvitella. Mutta eipä sekään nyt ihan hirveästi lohduta.

(Ajattelin vain purkaa tämän tähän, koska en jaksa vastailla erikseen kysymyksiin.)

elämän klaustrofobia

Untitled

olen oppinut arvostamaan ihmisiä jotka eivät kysy mitä kuuluu,
mutta samalla antamaan anteeksi niille jotka kysyvät
ja puhumaan ympäripyöreitä.

niin,
elämä on lyönyt vasten kasvoja, hukuttanut, runnellut, murskannut,
saanut kysymään itseltäni ääneen peilin edessä
m i k s i ?

enkä vieläkään osaa kertoa tarkkaa syytä tähän kaikkeen,
mutta ainakin voin ehkä jo paremmin.


(ps. joo, tämän tarkempaa syytä hiljaisuuteeni ette varmaan tule ikinä saamaan, koska en ihan oikeasti osaa pukea mitään sanoiksi.
on ollut vaikeaa ja olen ollut laiska.
mutta nyt hengitän jo vähän kevyemmin, joten ehkä tästä alkaa blogikesä, katsotaan.)